slowly

aion mennä tänään taas uimaan. olen käynyt tällä viikolla kaksi kertaa muutaman kilometrin kävelyllä ja kerran uimassa. toinen kävelylenkki oli huono idea, mutta ei pää kestä kotona kykkimistä. lumipyry ja auraamattomat tiet ei kuitenkaan selkävaivaiselle ehkä paras köpöttely-yhdistelmä. yritän keskittyä kävellessä ihan hirveästi lantioon, etten lipsauttaisi yhtään selkää notkolle, käyhän sekin syvälihastreenistä. otan lyhyitä askelia, ettei tarvisi keinuttaa lantiota yhtään liikaa. en varmaan näytä ihan terveeltä, mutta enhän mä olekaan. kotona istun koneella ja yritän muistaa venyttää piukeita pakaralihaksia aina kun voin, kaksi niistä on erityistarkkailun alla, etteivät ainakaan pahentaisi tilannetta. 

uimahallissa käännän nenän kohti kattoa ja laitan korvat veden alle kuuntelemaan kohinaa. selkää uidessa työtä saavat tehdä etureidet pakaroiden sijaan, eikä väsähtäessäkään selkä putoa notkolle. tunsin kuinka muutaman sadan metrin jälkeen olin pitkästä aikaa oikeasti hengästynyt. ihana tunne. olkapää ihmetteli kummallista pyörittelytyötä, mutta tottuuhan se, kun laitetaan tottumaan. uinnin jälkeen keskikroppakin muisti olevansa olemassa, on siellä vielä jotain lihaksia vissiin tallella. kotona lysähdin keittiön lattialle venyttämään pakkomielteenomaisesti niitä piriformiksia ja gluteuksia ja muistelin kuinka joskus on pitänyt etureitensäkin niin hyväksi repiä, että ne vielä melkein 10 vuotta myöhemminkin aina töihin jouduttuaan ilmoittavat olleensa aikoinaan melkein irtipoikki. mahtaisivatko enää kestää hyppypotkuja ja todellisia räjähtävän voiman treenejä. 

yritän muistaa aloittaa kevyesti. annan itselleni luvan vain muutamaan kävelykilometriin kerralla, alle kilometri altaassa. ei saa repiä, vaikka hengästyminen tuntuisi miten hyvältä. hiljakseen totutellen, jos vaikka sieltä jostain löytyisi vielä terve selkä, joka sallisi päästä rapsuttelemaan rakkaita hevosia harjanjuuresta selästä käsin. 

tuuli vinkuu ikkunanpielissä. tänään olen ihan tyytyväinen, että pääsen lämpimään altaaseen viimaisen lakeuden sijaan. talvikin menee nopeammin ohi, kun ei tarvitse ottaa stressiä hevosen liikutuksesta lyhyiden päivien aikana. saan makoilla kissan kanssa peiton alla kuuntelemassa myrskyä ja ottaa vielä vähän teetä. mun päässä on joku kummallinen päämäärä, koko ajan mielessäni on ollut että maaliskuussa ratsastan taas. siihen olisi vielä aikaa. aikaa parantua, tulla entistä ehommaksi. jos hyvin käy, olen saanut toipilasaikana uuden harrastuksen monipuolistamaan liikkujan kalenteria. lisäksi fysioterapeutin kanssa korjataan vähän muitakin ongelmia samalla hiellä. sitten olenkin parempi kuin koskaan, tasapainoisempi, monipuolisempi ja herkempi. sitten kun. 

kyllähän se vähän laittaa mietteliääksi.