jopo

mulla on suunnaton hinku saada tehdä jotain. niinpä elämäni tuntuu pyörivän sen ympärillä, kauanko olen tänään venytellyt, kauanko ehtisin venytellä vielä, kukahan imuroisi niin että olisi kivempi venytellä ja voisko tuo kissa riehua jossain muualla kun mä yritän venytellä. 

venytellessä seuralaisena toimii läjä ratsastusopuksia, jotka kävin nyysimässä tinnun kirjahyllystä. saa sitten ainakin kunnon ketutuksen päälle, kun teoriaa opiskellessahan ei juuri lainkaan tee mieli päästä kokeilemaan asioita käytännössä. kaivoin vanhempien luona majailevasta tavararöykkiöstäni syvien vatsojen parhaan ystävän, chi ballin ja yritän olla keikkumatta sen kanssa. töitä tehdessäkin tekee mieli oikaista lattialle keltaisen kaverini kanssa ja etsiä niitä tuikitärkeitä lihaksia.

ryöväsin äidiltä jo vesijuoksuvyön, seuraavaksi vaivihkaa nurkista hävinnee myös jumppapallo. se on hopeanvärinen, se sopii ihan hyvin mun sisustukseen. mikä tärkeintä. jos saisi tehdä edes sitä jotain, mistä ei tule kovin kipeäksi. ehkä. ainakin voisi ihmetellä wanlessin oppeja jonkin edes jollain tavalla hevosenselkää muistuttavan jutun kanssa.

syvät vatsikset treenissä, syvät pakarat venytyksessä, kyllä musta vielä joskus ehjä tulee. pakko, koska mä kattelin eilen estetuntia koivusalossa ja huokailin tuskissani että ootteko te ihan tosissanne pitääkö tulla näyttämään?! ja vähänkö olisinkin näyttänyt ihanasti, miten se pitäisi tehdä.

jos tämän tekstin lukee oikein tarkasti, huomaa että tämä sairastaminen vaikuttaa kyseenalaisesti mun moraaliin. kaikki on nyysitty, ryövätty tai häviämässä. huptit. ei kerrota kellekään.