tunnelmia

kuljen vuorotellen mandariini ja vuorotellen suihkepullo kädessä kertomassa kissalle että on paikkoja joissa sen ei tarvitsisi olla ja voitte olla varmoja siitä että se on tasan tarkkaan niissä paikoissa 99,9 % hereilläoloajastaan. koitan harhauttaa sitä heittämällä sille palloa, heiluttelemalla naruja ja juoksuttamalla sitä valon perässä, mutta mielenkiintoa näihin ihan liian tylsän sallittuihin touhuihin kestää noin kolme sekuntia, minkä jälkeen on taas mukava mennä raastamaan sitä laturinjohtoa. siis oikeasti, miten ihmeessä mun on tarkoitus saada puhelimeni ladattua enää koskaan?!

sitten sitä alkaa väsyttää, se tulee väkisin syliin ja katsoo silmiin sanoen ihan selvästi että äiti nyt mä haluaisin nukkumaan rakastathan sä mua vielä. haluaa antaa suukon suoraan suulle ja jos mahdollista, kiivetä niskaan haistelemaan hiuksia. kehrustaa niinku viimeistä päivää, leipoo pienillä tassuillaan ja nukahtaa kesken ajatuksen. välillä se herää ja katsoo niin autuaana suoraan silmiin, siristelee ja kiepsahtaa selälleen näyttääkseen sievää valkoista masuaan ja maailman pienimpiä vaaleanpunaisia anturoitaan. kiepsahtaa takaisin pienelle tiukalle kerälle ja jatkaa onnellisia kissanpennun uniaan eikä kumpikaan meistä muista enää millainen termiitti sieltä saattaakaan taas kuoriutua.

öisin se ei voisi päästä tarpeeksi lähelle. kun suuhun ei kumpikaan oma ihminen oikein tahdo sitä päästää, se tyytyy seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon ja makaa kaulalla, nenä korvassa tai nojaa kasvoihin vähintäänkin 3/4 kropallaan. jos siis osaa päättää, rakastaisiko enemmän sitä karvaisempaa tyyppiä vai sitä jonka kädet haisee aina mandariinille. yleensä niiden välistä löytyy se paras ja lämpöisin paikka, ja samalla voi varmistaa ettei ne ainakaan pääse nukkumaan liian tiiviissä paketissa ja kenties pussailemaan toisiaan enemmän kuin häntä. ja tämä siis kaikki sitten, kun illan rallitusvuoro on päättynyt, varpaille hyökätty tarpeeksi monta kertaa ja kenties ansaittu jäähyvuoro kylppärissä, jonka jälkeen taas muistaa hetken mielistellä.

sen nenä menee punaisemmaksi, kun sillä on apinakohtaus päällä. ja koko selän irokeesi. välillä on vähän vaikea muistaa miksi se olikaan niin hyvä idea haluta kissa. sitten se taas tulee syliin ja on vauvva. sillä on ihan suunnattoman hellyttävä tapa koskettaa tassu(i)lla kasvoja ja kurkottaa suukkoa. en uskalla ehkä kirjoittaa tätä koska se on sama kuin manaisi pieniä demoneja, mutta nyt se on jopa nukkunut pitkiä öitä ja herättää vasta kun on ihan oikeasti nälkä. 

ja  nälkähän sillä noin muuten on sitten ihan tasan aina. keittiöön päin ei auta edes vilkaista, kun katti alkaa marista käsittämättömän surkeana ruokaa. muutaman kerran se on juossut päänsä seinään saatuaan hepulin raksupussin rapinasta eikä jarrut enää pidä siinä vaiheessa. se syö kaiken mitä sille antaa, ja aika paljon kaikkea mitä sille ei anneta. eilen se haki risottokattilasta omatoimisesti tomaatin ja natusti sitä suurella hartaudella ja metsästäjän ylpeydellä. saipa se maistaa myös grillattua lohta, mikä ei ainakaan alentanut toisen oman ihmisen pisteitä kissan silmissä. pisteitä on siihen koriin kerätty jo pekonilla, kanalla, kananmunalla, juustolla ja varmaan monella muullakin asialla meikäläisen silmän välttäessä. joskus vielä ajattelin että olisin mustasukkainen kissan rakkaudesta, jos se tykkäisikin enemmän siitä toisesta. ei siinä niin käynyt, siis sen mustasukkaisuuden osalta. enemmän kadehdin kissan saamaa huomiota kuin kissan osoittamaa huomiota. tv nimim kyllä minäkin olen sun nöpönenä!!! ja kyllä se taitaa olla meidän molempien tyttö, vaikka ehkä se ennemmin nojaa siihen karvaisempaan suuntaan jos saa valita.

on se varmaan kasvanut ihan hirveästi, mutta kauhea rääpäle se on silti. kaikki muut kissat on nykyään ihan järkyttävän kokoisia pikkukorvaisia pallopäitä (ne on kasvanut, ei varmasti ollut ennen niin isoja!) ja esim. pentti on melkoisen hanitoon elukka. siis ainakin näääääin isoo! vaikka pari kuukautta sitten sekin oli aika pieni koira. hevoset ei kyllä ole kasvanut, eikä oikeasti isot koirat. tyyne ainakin näyttää talvikarvassaan ihan ponilta. 162 cm korkealta ponilta toki mutta ponilta silti.

kertaakaan tuo marinamarinavalitusvalituseläin ei ole nukkunut raapimispuunsa pesissä. ei kerkiä kaikelta sylissäleipomiselta. joskus kun on kuuma, se menee sängyn vieressä olevaan kantolaatikon alaosaan fleeceviltin päälle. tai jos ihmiset oikein kääntyilee ärsyttävästi. mitä itsenäisyyttä! kannustan kovasti moisia pyrkimyksiä.

sen suurin aarre on/oli marin lahjaksi tuoma turkispallo nimeltä tupsu/pörrö. sen suuhun ottaminen laukaisee pikkukissassa jonkun alkukantaisen metsästysvietin, laittaa korvat luimuun ja vauhtia töppösiin. tällä hetkellä tupsu/pörrön sijainti on tuntematon, joten joutunemme sijoittamaan 1,50 € uuteen heti seuraavan citymarketin-visiitin yhteydessä, jos sattuu olemaan liikkeella faunattaren aukioloaikaan. tai ehkä vähän enemmän euroja pussilliseen tupsu/pörröjä. sen hukassaoloaikana tuntuu nimittäin saaneen hypätä entistä enemmän karhaamassa kovapäätä pois kielletyiltä paikoilta. jos siis olisi varatupsu/pörröjä kaapissa, voisi säästää hermojaan edes vähäsen. kaikki muut lelut ovat säännöllisesti sängyn alla piilossa, enkä jaksa joka hetki olla niitä vinoilevan ristiluuni kanssa olla sieltä pyydystämässä. kyllä nekin kelpaa leikkikaluiksi mutta ei se kissakaan ole niitä sieltä hakemassa.

mulla on miljoona kuvaa puhelimessa ja kamerassa, mutta mulla on myös keuhkoputkentulehdus eikä lainkaan energiaa hoidella niitä koneelle. kisu on kolme kuukautta ja kymmenen päivää vanha. iso tyttö jo. ehkä kohtapian se oppii mitä se ei tarkoittaa kun se emäntä kailottaa sitä kaiken aikaa, että pitäisikö siihen vaikka jotenkin reagoida. (toim.huom. tehokkaampi on kyllä suhauttaa tssssss, se varmaan luulee nimensä olevan ei.) 

olen kyllä huomannut itsessäni ja kissanpennussa niin mahdottomasti yhtäläisyyksiä. minäkin nukkuisin vain sylissä jos saisin, kehrään silitettäessä, tuijotan onnellisena rakasta ihmistä ja pyörin rasittavasti jaloissa jos olen ollut yksin liian kauan. tahdon aamuhaleja ja -suukkoja ja mieluiten leikin siellä, missä ihmiset ovat. minullakin on vihreänkirjavat silmät ja vaaleat karvat ja pieni suu josta kuuluu marinaa. sen sijaan en tykkää kantaa asioita suussani, en saa apinakohtauksia useita kertoja päivässä, en halua laittaa nokkaani sinne minne se ei kuulu enkä valita ruoan vähyydestä. usein myös opin asioita kerrasta. enkä piilota asioita ihmisten kenkiin.

eikä mun varpaat ole yhtä söpöt.