oodi ratsastukselle

my
ass
hurts

bad!

vajaa viikko sitten kirjoitin jokapaikansärystä, joka seurasi esteratsastuksesta. tänään kirjoitan persesärystä, joka seuraa eilistä maneesiretkeä. ja tänäänkö nousen taas esteratsastamaan johonkin satulaan? mikä ihana ajatus!

laittaisin tähän kaikkia kivoja kuvia joita on toisten ihmisten kameroissa jos voisin. nokkelana tyttönä jätin oman kameran kuitenkin kotiin, koska olisihan se nyt ollut liikaa vaadittu että olisin saanut itsellenikin kuvia maailman hienoimpana päivänä tehdystä kevään jännimmästä reissusta. aina ei voi voittaa.

maneesireissun ainekset: kaksi lievästi krapulaista naista, mustanruunikko lämppäritamma, kaksivuotias friisiläistamma, heinäpussi, yksi kamera (ei minun), koria ilima, kello yhdeksän kolmekymmentä ->

heräsin siis böönakokoustamisen jälkeisenä aamuna ennen yhdeksää. vanhuus ei tule yksin, se tuo krapulan mukanaan. tai ehkä ne siiderit toi sen, ei voi tietää. ajelin tallille, jossa tyyne käänsi huolellisesti takapuolensa muhun päin kun ehdottelin että mentäiskös sisälle laittautumaan. se on kyllä niin helppo huijattava, kun vaikka se aina muka osoittaa mieltään että en lähde, täällä on heinää ja kavereita, niin sitten kun vähän rapsii jotain tarhakaveria niin se tulee aina katsomaan että mitä, annoitko sä sille jotain karkkia ja mikset sä mua ollenkaan rapsuta vaikka mä olen se sun heppa?! uteliaisuus hevosen kiinnisaamiseen auttoi (eikö hyvin muokattu sananparsi).

irtoavan mustan talvikarvan seasta kuoriutui yksi kappale ratsukoita sekä yksi kappale talutettavia varsoja. huomattavaa tässä on se, että varsa on viimeksi poistunut kotipihasta ehkä syyskuussa. maneesille on matkaa useampi kilometri. matkaan sisältyy kaikkea uskomattoman jännää, kuten lätäköitä. ei vaan, tuolle nimenomaiselle maneesille pääsee peltoteitä ja metsäpolkuja pitkin kätevästi ylittämällä pari autotietä. suhteellisen turvallisia reittejä hevosteluun. parissa kohdassa jännät jutut aiheuttivat jänniä tilanteita, kun esimerkiksi lätäkköä pitää väistää siten, että taluttaja joutuu tekemään läheistä tuttavuutta metsän asukkien, puiden kera. menomatkaan saatiin käytettyä ehkä kolme varttia.

tallinpihalla meitä odotti tinnu, joka paparazzeili taitavasti. maneesi oli tyhjä ja yksi nurkka oli ihan mielettömän pelottava, ainakin tyynen mielestä, joka ei vain pysty käsittämään sitä että portin alta paistaa aurinko. maneesissa oli kuuma, siellä oli jännää, mutta varsinainen ihmisten jännityksen aihe eli jada-varsa, oli kuin kotonaan. luonnollisesti vauva käyttäytyi huomattavasti kummitätiään paremmin. maneesissa kului suunnilleen viisikymmentä minuuttia.

paluumatkalla oletimme pahimpien virtapiikkien jo kuluneen kummaltakin tammalta (ainakin ihmiset olivat kovasti jo energiansa menettäneet), mutta niinhän sitä voisi luulla. ihan yhtä jännää oli. takaisinpäin mennessämme kohtasimme ihmisjännitystä: yli puolimetrinen kyy siellä luikerteli tietä pitkin. hevoset eivät joko nähneet koko otusta tai tajunneet mikä se on. kävimme vesimontulla ehdottamassa juomishommia tammoille mutta tyynen mielestä vesi oli ihan liian jännä homma eikä jadakaan sen päälle kauheasti ymmärtänyt. kotiinpaluu kesti varmaan tunnin.

yhden maissa olimme takaisin kotitallilla, kaikki ehjinä ja hikisinä. hanskan auto ei tahtonut vaihteeksi lähteä käyntiin, joten naiset autoista mitään ymmärtämättömät kurkistelivat aikansa konepellin alle ja jollain (sattuman?) ilveellä saivat rakkineen käyntiin.

ihan oikeasti ahdistaa ajatus istuinluiden ja satulan kohtaamisesta illalla. saisinkohan open luvalla olla koko tunnin kevyessä istunnassa? eihän sitä esteillä niin kauheasti tarvi pebaa ja satulaa toisilleen esitellä?